Miljoonien silmien edessä

Visuaalinen suunnittelija Erik Bruun täyttää huhtikuun seitsemäntenä päivänä sata vuotta. Hänen uransa ulottuu peräti kahdeksalle vuosikymmenelle.

”Reklaami on nyt mainos!”, julisti Suomen Kuvalehti numerossaan 13/1928. Lehti oli järjestänyt kilpailun, millä sanalla alkujaan ruotsinkielisen ”reklaamin” voisi korvata.

Neljää vuotta aiemmin oli ilmestynyt alan ensimmäinen suomalainen teos, Gustaf Strengellin Nykyajan ilmoitusreklaami: sen luonne ja vaikutuskeinot (Otava, 1924). Alan mahdollisuuksista, etiikasta ja järjestäytymisestä oli alettu keskustella yhä enemmän.

Näiden kahden merkkipaalun välissä, 7. huhtikuuta 1926, syntyi Rolf Erik von Bruun. Viipurin maalaiskunnassa kasvaneelle, sotavuosina Helsinkiin muuttaneelle Bruunille reklaami oli jo ilman muuta mainontaa ja hän ajan hengen mukaisesti mainosmies, mainio lajissaan. Suomen Piirtäjäliitto, myöhemmin Grafia, perustettiin vuonna 1933, ja sekin oli aluksi hyvin miesvaltainen.

Bruun muistelee kirjassa Sulka ja kynä (Grafia, 2007) muun muassa omaa mainostoimistonuoruuttaan 1950-luvulla. Hän tiivistää opettajansa kautta alan kehitystä tähän päivään asti ja näkee myös oman paikkansa siinä:

”Jorma Suhonen, mainospiirtäjä (hän on se S-kirjain siinä SEK-käsitteessä). Hän oli varsinainen ammattimies alallaan, opettajanani hän oli ehkä vuoden. Hän oli ehkä viimeinen, joka saattoi puhua mainonnasta ihan sinisilmäisesti. Uskon, että sitä sanaa ei eettisistä syistä ole käytetty vuosiin. Hänen jälkeensä sana vaihtui viestinnäksi. En pelkää mainos-sanaa, olenhan ollut perustamassa Mainosgraafikot-yhdistystä sekä Mainosgraafikkojen koulua.”

Käsitteet vaihtuvat, mutta vankka osaaminen pysyy. Bruun oli tosiaan merkittävä toimija mainosalan järjestäytyessä ja institutionalisoituessa (muun muassa julistesuunnittelun opettaja Mainosgraafikkojen koulussa kahdeksan vuoden ajan), mutta kaikkein suurin painoarvo on ollut hänen varsinaisella mainostyöllään.

Toimistosta omaan studioon

Bruun valmistui Ateneumin Taideteollisuuskeskuskoulusta graafikoksi vuonna 1950. Hänen opiskelukavereitaan olivat esimerkiksi Martti Mykkänen ja Lasse Hietala. Graafisen taiteen osastolla Bruun oppi erityisen taitavaksi litografian eli kivipainon käytössä. Uran varhaisvaiheiden monet keskeiset julisteet syntyivät nimenomaan kivi- eikä silkkipainossa. Ulla Aartomaa kirjoittaa teoksessa Erik Bruun: graafinen suunnittelija (Otava, 2022), että ”Bruunille piirtäjänä litokivi antoi mahdollisuuden kolmiulotteisuuden ja avaruuden kuvaamiseen”.

Koulun yleinen linja seurasi aikaa: design oli huudossa, perinteinen kuvituskuva ei niinkään. Opettajista Tapio Wirkkala ja Aukusti Tuhka olivat Bruunin mieleen, koska he painottivat perinteistä muodon ja välineiden hallintaa, mutta jättivät mielikuvituksellekin tilaa.

Monen nuoren tavoin Bruun otti alan haltuun tekemällä ensin muutaman vuoden ajan kuukausipalkkaisia töitä ja heittäytymällä sitten freelanceriksi. Bruunin ensimmäinen alan työpaikka oli Kuvamainos Oy:ssä, jossa hän suunnitteli ikkunasomistuksia ja näyttelyitä. Työnkuva laajeni vielä, kun hän siirtyi Ilmoon (Suomen Ilmoituskeskus).

1950-luvun nouseva talous tarjosi mahdollisuuden omaan studioon. Erik sai puolisonsa Maritan kanssa esikoisensa vuonna 1952, mutta uskaltautui silti jo seuraavana vuonna yrittäjäksi. Tulokset olivat erinomaisia: Bruun voitti 1953 aloitetun Vuoden parhaiden julisteiden kilpailun sen kahdeksan ensimmäisen vuoden aikana neljästi.

Hyvä joka koossa

Bruunin varhaistuotannossa näkyy anekdoottis-humoristisen piirtämisen perinteen vaikutus. Innokkeina toimivat esimerkiksi alan lehdet, kuten Modern Publicity ja Graphis, ja keskeiset eurooppalaiset julistetaiteilijat, kuten Raymond Sauvignac ja Herbert Leupin.

Värikkyyden, humoristisuuden ja tasapainoisen sommittelun lisäksi Bruun korosti jo varhaisissa töissään nopeiden havaintojen tärkeyttä. Työ saa olla vivahteikas, mutta se pitää kyetä lukemaan nopeasti.

”Minulle tärkeintä oli jo silloin havaintoihin perustuva lähtökohta, että viestin tajuaa heti, vaikka se sisältäisi sävyjä ja tasoja. Kun aloin tehdä Hartwallille Jaffan mainosjulisteita noin 70 vuotta sitten, niitä näkyi raitiovaunussa sadan metrin välein. Huomasin, että vissi selkeys toimii”, Bruun kertoi, kun haastattelin häntä seitsemän vuotta sitten.

Ensimmäisen julisteensa Bruun teki Ayrshire-lehmän 50-vuotisjuhlanäyttelyyn (1951), sen jälkeen syntyi monenlaista Tikkurilan maalitehtaan julisteista Havin kynttiläkuviin. Tyyli oli tunnistettava mutta taipui mainostamaan niin Veikkausta, Hyvonin alusasuja kuin Fazerin makeisiakin.

Bruun käytti klassista menetelmää, jossa kuva tiivistetään tulitukkiaskin kokoon. Se karsii liian pienet yksityiskohdat. Karsituista mutta koreista Jaffa-kuvista tuli klassikoita. Kuvat on luotu isoiksi, mutta ajateltu pieninä. Siksi pelkistys toimii. Monet Bruunin suunnittelemat liikemerkitkin kertovat jotain olennaista yrityksen toiminnasta, mutta toimivat niin pienenä kirjeiden yläkulmassa kuin toimitalojen katoillakin.

Hienoja tuotteita sommittelun ja väriopin klassisilla säännöillä

Ulla Aartomaa kirjoittaa Sulassa ja kynässä, että ”Bruunin kädenjälki vaihtui vuosien myötä käsityöläismäisestä piirtämisestä designmuotoiluksi.” Hyvä tiivistys kuvaa alan muutosta laajemminkin. Litografian aika oli lopullisesti ohi, ja ala siirtyi käyttämään yhä enemmän valokuvaa. Bruun oppi seuraavina vuosikymmeninä ottamaan myös sen tehoista mahdollisimman paljon irti.

Bruunin hyödyntämät värivalokuvat ovat vanhentuneet tyylillä. Hänen kanssaan työskenteli huippuosaajia, kuten Krister Katva ja Kaius Hedenström. Bruun oppi myös ottamaan kuvaamaan paljon itse. Tunnettuja suomalaista luontoa esittäviä sarjoja ovat esimerkiksi Forest Finland, Flora Fennica ja Finland à la carte ja yksi keskeinen yhteistyökumppani MEK eli Matkailun edistämiskeakus.

Bruunin Suomi-kuvasto ammentaa tutuista eineistä, mutta niin syvätarkalla tavalla, että kiinnostus herää. Valokuvissa on kukkia, tukkeja, käpyjä ja sieniä: floraa enemmänkin kuin faunaa. Aartomaa tiivistää tuotannon hengen hiotuksi estetiikaksi, jossa ”pidetään kiinni sommittelun ja väriopin klassisista säännöistä ja pyritään luomaan esteettinen nautinto. – – Oli mahdollista ottaa kuvia hienorakeisella filmillä pitkällä valotusajalla, ja makrokameralla pääsi tunkeutumaan yksityiskohtiin. Lopputuloksen viimeisteli värierottelu, julisteen painaminen asiansa osaavassa kirjapainossa sekä tarkoitukseen sopiva painopaperi.”

Bruun työskenteli runsaasti metsäteollisuudelle. Yhteistyö oli hyvin laajaa. Elettiin painetun viestinnän kultakautta, ja sekä metsä- että painoteollisuus panostivat mainonnan laatuun hyvin konkreettisesti. Esimerkiksi vuosikertomukset ja asiakaslehdet tehtiin tasokkaasti hyvälle paperille, ja moni yritys hyödynsi niissä huippugraafikoita ja -toimittajia. Bruun työskenteli esimerkiksi sellutehtaiden myyntiyhdistyksen Finncellin kanssa vuosikymmenten ajan. Kymi Kymmene International -asiakaslehti levisi ympäri maailmaa, kuten yhtiön tuotteetkin. Sen lisäksi Bruun suunnitteli Kymille muun muassa joulukortteja, messuosastoja ja kirjankansia.

Bruunin yhteydet liike-elämään olivat selvästi laajat. Moni hänen töistään tuli pöydälle niin, että Bruun tarttui puhelimeen ja ehdotti niitä itse. Kuin kaiken kaupallisen toiminnan vastapainoksi hän teki vuosikymmenten ajan luonnonsuojelujulisteita. Nykyään kaksoisroolia saatettaisiin pitää ristiriitaisena, mutta luonnonsuojelu tulee häneltä selvästi sydämestä. Siihen hän on myös ladannut runsaasti piirtämisvimmaansa. Jo ensimmäinen juliste merikotkasta (1962) puhuttelee yksityiskohtaisella viivoituksellaan. Tunnetuin lienee Saimaan norppa (1974), josta tuli myöhemmin Suomen Luonnonsuojeluliiton tunnus. Vuonna 1962 syntynyttä merikotkajulistetta yhdistys on myynyt kymmeniä tuhansia.

Lohijuliste ”Salmo salar” (1965) on värisävyiltään kaunis kuin laadukkaasti painettu seteli, eikä olekaan ihme, että Bruun suunnitteli 1980-luvulla Suomen viimeiset markkasetelit. Myös ne ovat kulkeneet miljoonien silmien läpi.