Uudet eteläkorealaiset kuvakirjat – sallittu aikuisille

Eteläkorealaisten kuvakirjojen uusi aalto osoittaa, että ajatuksella suunnitelluissa, taiteellisesti korkeatasoisissa kuvakirjoissa ei ole ikärajaa.

Eteläkorealaiset kuvakirjat ovat viime vuosina nauttineet kansainvälistä näkyvyyttä, kiitos merkittävien tunnustuspalkintojen. Suzy Lee sai 2022 Hans Christian Andersen Awardin, joka lienee suurin lastenkirjallisuudelle myönnettävä kuvituspalkinto. Heena Baek puolestaan oli ensimmäinen eteläkorealainen, jolle myönnettiin arvostettu Astrid Lindgren Memorial -palkinto 2020. Molempien tunnetuimmat teokset ovat taidokkaita, mutta oikeastaan lajissaan aika klassisia kuvakirjoja, joissa käsitellään lasten maailmaa ja havaintoja.

Suuret linjat muuttuvat hitaasti, mutta pinnan alla kuplii. Korealaisten kuvakirjojen identiteetti on alkanut dramaattisesti muuttua 2000-luvun alusta, ainakin lastenkirjakriitikko Jo Sung-Joonin mukaan. Kuvakirjojen lukijakunta on alkanut laajentua kaikkiin sukupolviin, sillä uudet kirjat ovat entistä rikkaampia, kokeellisempia ja sisältävät kunnianhimoisia esteettisiä ratkaisuja. Enää ei myöskään vältellä vaikeita aiheita, kuten esimerkiksi surua, kipua ja kuolemaa.

Oma mielenkiintoni eteläkorealaisiin kuvakirjoihin heräsi Bolognan lastenkirjamessuilla. Maan osastolta on aina löytynyt jotakin jännää, kuten herkullista nonsensea edustavia kirjoja tai taiteellisesti korkeatasoisia, selvästi aikuisempaankin yleisöön vetoavia teoksia. Onnistuin löytämään Ryangdeok Leen kuvakirjan I’m so small (Sigong Junior, 2019) jonka tarina alkaa minimalistisesta pisteestä ja avartuu geometristen muotojen verkostoiksi ja kokonaisiksi kaupungeiksi. Abstrakti teos ei kuitenkaan jää etäiseksi, vaan on tarinaltaan jopa liikuttava. Lee mainitsee K-Book-sivuston haastattelussa, että tarina kertoo hänen omasta matkastaan kirjantekijäksi. 

Muuten eteläkorealaisiin kuvakirjoihin on aika vaikea päästä tutustumaan. Vaikka menisi Seouliin asti, löytää kirjakaupoista vain kiinni kelmutettuja teoksia, joita ei pääse selailemaan. Internet ja Google translate auttavat (vähän), mutta oikeiden ihmisten jäljittäminen vaatii kyllä etsiväntyötä (ei auta ollenkaan, että noin joka toisen korealaisen sukunimi on Lee tai Park, ja monella on kokonimikaimana joko kuuluisa näyttelijä tai k-poppari). Onneksi pääsin juttelemaan kahden kirjantekijän kanssa. Hyunmin Parkiin tutustuin alun perin Instagramissa ja Sena Ohin tapasin Etelä-Koreassa sijaitsevalla Namin saarella, jossa jaettiin Nami Concours -kuvakirjakilpailun palkinnot. 

Ympäristöasioista metaforien kautta

Sena Oh on kuvakirjantekijä ja kuvataidekasvattaja. Kirjaprojektiensa ohella hän matkustaa ympäri Koreaa luennoimassa kirjastoissa ja koulussa kuvakirjoistaan ja niihin liittyvistä teemoista. Hän on julkaissut viisi kuvakirjaa, joista erityisesti kolmen ympäristöaiheisen teoksen sarja on saanut runsaasti huomiota ja tunnustusta. Black Rabbit (Dalgrim, 2020) käsittelee jäteongelmaa, Iceberg (Bandal, 2019) ilmaston lämpenemistä ja Tetrix (Hyang Publishing, 2022) tekee biodiversiteetin romahtamisesta pelin, jossa voi vain hävitä.

Sena Oh kokee, että etenkin ympäristöasioita käsiteltäessä kuvakirjojen lähestymistapa on suoraa kerrontaa hedelmällisempi. Ohin mielestä kuvakirjat muistuttavat runoutta sikäli, että ne välittävät teemoja implisiittisesti: ”Metaforiset ilmaisut rohkaisevat lukijoita ajattelemaan ja kiinnostumaan ympäristöstä aktiivisemmin.” Sena Oh ei tahdo rajoittaa teoksiaan vain nuoremmalle kohderyhmälle. Hänen mielestään kuka tahansa voi olla potentiaalinen lukija.

Sena Oh kertoo nauttivansa pienten ja arkipäiväisten asioiden tarkkailusta. Kirjoissa havainnot muuttuvat tarinoiksi. Mustien jänisten lauma onkin röykkiö kiinni solmittuja jätesäkkejä ja jäävuoret paperinenäliiinoja. Ohn kynänjälki on taitavaa ja herkkää. Kirjojen ulkoasu on myös vähäeleisen tyylikästä: Icebergin kokovalkea kansi on kohopainatettu ja Tetrix on kääritty neonvihreällä painettuun voimapaperiin.

Katseen suunta vaikuttaa lukukokemukseen

Myöskään Hyunmin Park ei usko tarkkaan rajattuihin kohderyhmiin. ”En ajattele sellaista työskennellessäni. En osaa sanoa, mikä on oikein, sillä kirjoja on monenlaisia, mutta minä en halua rajata lukijoitani. Mielestäni on piittaamatonta lapsia kohtaan, jos suljen heidät kohderyhmästä tai yritän määrittää heidän tasoaan. Tavoitteeni on tehdä kirjoja, joissa olisi jotakin ilahduttavaa kaikille.” 

Park on julkaissut viisi kuvakirjaa, pitänyt monia näyttelyitä ja tehnyt kuoseja Benettonille. Hänen kuvakirjansa So Much Snow (Dalgrim, 2020) voitti Bolognan lastenkirjamessuilla parhaalle esikoisteokselle myönnettävän BRAW Prima Opera -palkinnon. Siitä lähtien Parkin kirjoille on tipahdellut palkintoja niin Bolognassa, Bratislavassa kuin Etelä-Koreassakin. Vaikka kirja löysi kotimaassaan helposti kustantajan, Park väittää ettei se ollut varsinainen bestseller, sillä tyyli oli korealaisille vieras. ”Kirjaa pidettiin tyyliltään jopa skandinaavisena. Korealaiset mieltävät Suomen paikaksi, jossa on runsaasti lunta, kylmää säätä ja erinomaista muotoilua.” Kirjan englanninkielisen käännöksen huomioivat niin Kirkus Review kuin New York Journal of Bookskin. ”Yllättäen kirjani sai myönteistä palautetta ja tunnustusta ulkomailla. Pidän työtäni kokeellisena, joten positiivisten arvioiden saaminen on sekä yllättävää että ilahduttavaa.”

So much Snow on Bruno Munarin ja Remy Charlipin töistä insipiroitunut rohkean graafinen kirja, joka leikkii nokkelasti negatiivisella tilalla. Tekstiä on annosteltu vain ensimmäiselle aukeamalle ja värimaailma on rajattu siniseen, keltaiseen ja valkoiseen, joka lumen ominaisuudessa vuoroin joko näyttää tai peittää. Kirja on tarkoitettu luettavaksi pystysuunnassa; Park uskoo, että katseen suunta vaikuttaa siihen, miten hahmotamme tyhjät tilat. Hän luo kirjan sivuille syvyyttä muuttelemalla perspektiiviä ja mittasuhteita. ”Haluan rikkoa kehyksiä, joihin olemme tottuneet, ja astua niiden ulkopuolelle. Uskon, että nämä lähestymistavat tekevät maailmasta paremman paikan. Siksi sisällytin City Flight -kirjaan lausunnon, että jos voit nähdä maailman jonkun toisen silmin, voit rakastaa sitä toista.”

Tyylit eivät ole ikuisia 

Alunperin rakennusinsinööriksi opiskelleen Parkin teoksissa on ominaista erottuva visuaalinen tyyli, joka hyödyntää tilan lisäksi myös valoa. Finding light on yöllinen matka kaupungin ikkunoihin, ja Let’s Playn pikimusta avaruus vihjaa hämärässä piileviin mahdollisuuksiin. Alkuun Park yritti digitoida kirjoihin silkkipainokuvituksiaan, mutta neliväripainatus osoittautui liian haljuksi, kuin ”halvaksi kopioksi” silkkipainokuvasta. Niinpä hän käyttää kirjoissaan spottivärejä, tai – kuten City Flight -kirjassa – yksittäisiä CMYK-värejä, joita asemoi paikoin päällekkäin. Silti Park sanoo, ettei keskity tyyliin liiaksi. ”Niin kuin monet muut, etsin aikoinani omaa kuvitustyyliäni. Ymmärsin kuitenkin, että tyylit eivät ole ikuisia. Mitä enemmän piirtää, sitä paremmin olennainen tulee esiin”. Nykyisin Park erityisesti nauttii siitä, että voi kirjoillaan aktivoida lukijaa.

Mikä tuntuma kirjantekijöillä on eteläkorealaisen kuvakirjan nykytilaan? ”Vaikka korealaisten kuvakirjojen historia on suhteellisen lyhyt, ala kasvaa nopeasti”, sanoo Sena Oh. ”Monet ihmiset ovat kiinnostuneita kuvakirjoista, ja aloittelevia kuvakirjojen kirjoittajia on paljon. Ja korealaiset kirjailijat ovat saavuttaneet lukuisia palkintoja kansainvälisissä kuvakirjakilpailuissa.”

Myös Hyunmin Park kertoo, että Etelä-Koreassa kuvakirjoja arvostetaan suuresti, ja markkinat kasvavat sekä laadullisesti että määrällisesti. ”Etelä-Koreassa luodaan ja julkaistaan mitä mielenkiintoisimpia ja upeimpia kirjoja. Lisäksi se on maa, joka ostaa eniten ulkomaisia ​​tekijänoikeuksia. Viime aikoina myös aikuisia kiinnostavien kirjojen määrä on lisääntynyt. On sanomattakin selvää, että vahvasti kerrotut kirjat ovat erittäin kysyttyjä. Lisäksi on olemassa kasvava suuntaus teoksista, jotka hämärtävät rajaa kuvakirjojen ja sarjakuvien välillä.”