Aidosti saavutettava ja esteetön ympäristö lähtee kyllä syntymään, kunhan ensin tiedostamme ableistisen suunnittelukentän. Pohdimme aihetta yhdessä Riikka Leinosen kanssa, joka on esteellistä yhteiskuntaa vastaan kamppaileva yhteiskunta-alan luova vaikuttaja ja asiantuntija, sekä Vammaiset tytöt -median tuottaja.Visuaalisen viestinnän muotoilija Kiira Keski-Hakuni ja sisustusarkkitehti Leena Raudaskoski haastattelivat Tieto-Finlandialla palkitun Suuri valhe vammaisuudesta -teoksen kirjoittajaa Riikka Leinosta ja kysyivät, mitä grafialaiset voisivat oppia vammaisuudesta. Leinonen on oman cp-vamman ja läheisten kokemusten myötä esteellisen ympäristömme asiantuntija. Saimme selville muun muassa miksi me luovat suunnittelijat olemme tärkeä osa ihmisoikeuksien ja esteettömyyden edistämistä.Kiira & Leena: Kerroit että suunnitteluympäristömme on ableistinen. Mitä ableismi oikeastaan tarkoittaa ja millä tavalla se näkyy meille suunnittelijoille?Riikka: Ableismi ei tarkoita vain vammaisten syrjintää tai vammaisvihaa, vaan se on yhteiskunnallinen rakenne, joka perustuu oletuksille kyvykkyydestä. Esimerkiksi oletus siitä, että ihmisen pitää osata kävellä, käyttää kahta kättä, kuulla ja nähdä tietyllä tavalla, määrittää ihmisen arvoa yhteiskunnassa. Näiden oletusten pohjalta muodostuu hierarkia, jossa tietynlaista kyvykkyyttä pidetään normina, ja poikkeamat tästä normista johtavat helposti syrjintään tai toiseuttamiseen.Ableismi näkyy monilla elämänalueilla, kuten myös muotoilussa ja suunnittelussa. Esimerkiksi tuotteiden ja palveluiden oletetaan lähtökohtaisesti sopivan kaikille ilman, että huomioidaan ihmisten erilaisia tarpeita. Tämä voi johtaa tilanteisiin, joissa vammaiset tai toimintarajoitteiset ihmiset jäävät syrjään, vaikka kyseessä ei olisi näkyvä vamma.Suunnittelijat tekevät työssään paljon oletuksia ihmisten kyvyistä ja toimintatavoista, ja nämä oletukset heijastavat yhteiskunnan normeja. Usein suunnittelu palvelee ”normaaleja” kansalaisia ja ylläpitää olemassa olevia rakenteita sen sijaan, että haastaisi niitä. Muutoksen tekeminen vaatii suunnittelijoilta tietoisuutta ableismista ja aktiivista halua purkaa syrjiviä rakenteita.YK:n vammaissopimus korostaa, että kaikille ihmisille, myös vammaisille, on taattava itsenäinen elämä ja yhdenvertaiset mahdollisuudet. Suunnittelun tulisi perustua tähän periaatteeseen ja luoda ratkaisuja, jotka tukevat kaikkien ihmisten toimijuutta.Kiira & Leena: Kohtaamme työssämme jatkuvasti perusteluita resurssien puutteesta panostaa esteettömyyteen tai saavutettavuuteen, miten tähän voisi vastata?Riikka: Pitkällä aikavälillä niiden laiminlyönti tulee kalliimmaksi kuin sen huomioiminen. Esimerkiksi väestön ikääntyessä yhä suurempi osa ihmisistä tarvitsee esteettömiä ratkaisuja. Jos esimerkiksi esteettömiä asuntoja ei ole, ikäihmiset joutuvat asumaan palveluyksikköihin. Se on kallista ja pahimmillaan rikkoo itsemääräämisoikeutta.Lisäksi esteettömyys ja saavutettavuus voivat parantaa tuotteiden ja palveluiden kysyntää. Esimerkiksi jos suklaapatukan pakkaus on suunniteltu niin, että sen lukeminen onnistuu myös heikkonäköiseltä tai sen avaaminen onnistuu helposti yhdellä kädellä, se tavoittaa laajemman asiakaskunnan. Toisaalta esteetön ympäristö esimerkiksi kahvilassa tavoittaa valtavan laajan joukon ihmisiä vaikkapa lastenvaunujen kanssa liikkuvia. Kyse ei siis ole vain kustannuksista, vaan yhteiskunnallisesta kestävyydestä ja siitä, että suunnittelussa huomioidaan todelliset tarpeet eikä luoteta pelkkiin totuttuihin kaavoihin.Kiira & Leena: Miten suunnittelija voisi vähentää ableismia päivittäisessä työssään?Riikka: Ensimmäinen askel on tunnustaa, että ableismi on todellinen ongelma. On tärkeää kysyä sekä itseltään että mahdollisilta tilaajilta: Haluammeko todella sulkea tämän ihmisryhmän palvelumme ulkopuolelle? Syrjintä on usein normalisoitu siten, että emme edes huomaa sitä.Ableismi voidaan nähdä myös yritystoiminnan riskinä. Suomessa yhdenvertaisuuslaki velvoittaa myös yksityisiä toimijoita tarjoamaan esteettömiä palveluita, ja syrjinnästä voi seurata oikeudellisia sanktioita. Esteettömyyden ja saavutettavuuden huomioiminen on paitsi lakisääteistä, myös terveellistä liiketoimintaa.Keskeistä on muuttaa ihmiskäsitystämme. Suunnittelijan on hyvä pohtia oletuksia toimijuudesta ja kyvykkyydestä sekä tarkastella omia työskentelytapojaan. Muutos ei synny pelkästään puheilla – esteellinen ympäristö ja huonosti saavutettava palvelu paljastavat nopeasti aidon sitoutumisen puutteen.Organisaation strategian tulisi ulottua johdosta päivittäiseen toimintaan. Esteettömyyden puute kertoo usein siitä, ettei asiaa haluta kohdata. Esimerkiksi Suomessa vain noin 10 % vammaisista on työelämässä, mikä johtuu osittain tilojen ja palveluiden esteellisyydestä. Työelämälähtöisessä yhteiskunnassa tämä marginalisoi suurta ihmisjoukkoa.Kiira & Leena: Jäävätkö vammaiset huomiotta suunnittelijan työssä?Riikka: Kyllä, ja osasyy on, että vammaisia suunnittelijoita on vähän. Vammaiset nähdään usein passiivisina potilaina, ei aktiivisina toimijoina. Tämän ajattelutavan muuttaminen vaatii muutoksia monella tasolla: koulutuksessa, työelämässä ja yhteiskunnan rakenteissa. On tärkeää muistaa, että ihmisten kyvykkyydet ja toimintatavat ovat lähtökohtaisesti moninaisia – suunnittelun tulee heijastaa tätä todellisuutta.Suunnittelussa tulisi huomioida monimuotoisuus ja yksilölliset käyttötavat, jotta avataan uusia näkökulmia ja autetaan rikkomaan normatiivisia ajattelumalleja. Suunnittelu on kehollista, ja sen pitäisi aina perustua ihmisen toiminnan ja kehon ymmärtämiseen.Suunnittelualat ovat usein homogeenisiä, mikä heijastuu keskiluokkaisiin normeihin ja arvoihin. Koulutus keskittyy usein opiskelijan henkilökohtaiseen tyyliin ja itseilmaisuun, mutta jättää huomiotta sen, mistä tuo tyyli rakentuu ja miten se vaikuttaa muihin. Tämä voi syrjäyttää niitä, jotka tulevat erilaisista taustoista tai eivät kuulu valtaväestöön.Suunnittelun koulutuksessa tulisi painottaa yhteiskunnan monimuotoisuuden ymmärtämistä ja kehittää kykyä asettua toisen ihmisen asemaan. Myös oppimateriaalien ja pedagogiikan pitäisi huomioida erilaisten lähtökohtien opiskelijat ja tarjota heille tarvittavat työkalut kehittyä ammattilaisiksi.Kiira & Leena: Miten itse koet vammaisuuden esittämisen visuaalisessa kuvastossa?Tämä on henkilökohtaisesti merkittävä aihe. Mediatuottajana www.vammaisettytot.fi -sivustolla yksi päätavoitteistani on lisätä vammaisten tyttöjen representaatiota. Se ei kuitenkaan ole helppoa, sillä vammaiset ovat suuri mutta moninainen ryhmä. Maailmassa 16 % väestöstä on vammaisia, mutta tämä moninaisuus ei näy missään suhteessa mediassa. Usein representaatio rajautuu vain tiettyihin symboleihin, kuten pyörätuoliin.Esimerkiksi omasta kokemuksestani: CP-vammani näkyvyys riippuu täysin siitä, sovitaanko kuvausten yhteydessä sen esiintuomisesta. Monet pyörätuolia käyttävät ihmiset haluavat sen näkyvän mediassa juuri siksi, että apuvälineiden esitys on niin harvinaista. Tämä johtaa siihen, että meidän on usein pakko korostaa vammaisuuttamme, vaikka toiveena olisi, ettei sitä tarvitsisi tehdä. Olen saanut kirjan myötä yhteydenottoja, joissa ihmiset kertovat, miten tärkeää heille on ollut nähdä kaltaisteni ihmisten näkyvän. Se on heille todiste, etteivät he ole yksin.Olemme kuitenkin vielä vaiheessa, jossa esimerkiksi mainoskuvastossa vammaisuuden monimuotoinen esittäminen ei ole normaalia. Apuvälineet, kuten proteesit tai valkoiset kepit, voisivat jo itsessään tarjota keinoja monipuolistaa kuvastoa. Olenkin tuonut julki haluni toimia mallina, sillä uskon, että vammaisuuden tulisi voida olla osa visuaalista estetiikkaa – ei välttämättä selvästi näkyvänä, vaan luonnollisena osana visuaalista kokonaisuutta.Haasteena on myös vammaisuuden esittäminen esteettisenä tai jopa seksikkäänä, ei objektivoivalla tavalla, vaan tyylikkäästi ja hienostuneesti. Lopulta kyse on siitä, miten murretaan stereotypiat ja laajennetaan kuvastoa niin, että vähemmistöjen moninaisuus pääsee oikeasti näkyviin. Tämä vaatii tietoista työtä ja monenlaista asiantuntijuutta. On tärkeää, että vammaisuutta ei typistetä yhteen symboliin, kuten pyörätuoliin, vaan esitetään osana laajempaa ja moninaisempaa tarinaa.Kiira & Leena: Mitä suunnittelijan tulisi ainakin muistaa tämän haastattelun luettuaan osana suunnittelutyötään?Esteettömyys ja saavutettavuus ovat työkaluja, jotka purkavat ableismia. Nämä ovat myös ihmisoikeuskysymyksiä, eikä niitä pidä typistää vain yksittäisiin ratkaisuihin. Esteettömyyden ja saavutettavuuden tulee sisältyä suunnittelun tavoitteisiin. Näiden teemojen käsittely vaatii jatkuvaa keskustelua ja mukautuvia ratkaisuja.Tärkeitä oivalluksia suunnittelijan näkökulmasta Arjessa huomaamme vaivatta ne asiat, jotka tuottavat itsellemme haasteita, kuten hankalan pakkauksen avaamisen, liian pienen tekstin lukemisen tai painavan oven avaamisen. Näitä ongelmakohtia ratkomme päivittäisessä suunnittelutyössämme. Olennaista on huomioida heidät, joille haasteet eivät ole vain satunnaisia hankaluuksia, vaan jokapäiväisiä esteitä.Monimutkaiset käyttöliittymät, epäselvät opasteet ja fyysisesti kuormittavat ratkaisut ovat usein suunnittelijoiden tekemiä valintoja. Siksi on meidän velvollisuutemme haastaa vallitsevat käytännöt ja lisätä esteettömyyttä ja saavutettavuutta pala kerrallaan. Se edellyttää rohkeutta kyseenalaistaa tilaajan näkemys ja ennen kaikkea sitoutumista vastuulliseen muotoiluun, joka huomioi kaikkien käyttäjien tarpeet. Suunnittelu alkaa havainnoinnista ja mielikuvituksesta. Meillä on kyky kuvitella parempi todellisuus, jossa vammaiset voivat toimia tasavertaisina ja aktiivisina osallisina. Vaikutusvaltamme on suuri, ja juuri siksi meidän suunnittelijoiden on tärkeää tunnistaa ableistiset rakenteet ympärillämme ja tehtävä työtä niiden purkamiseksi.Riikka Leinosen valokuva: Jukka Ojaniemi